Feminismiä, häpeää ja anteeksiantoa

Henkilökohtainen on poliittista. Minua alkaa aina hymyilyttää, kun kuulen tämän lauseen. En hymyile vinosti huvittuneena vaan siksi, että minulle tulee lauseesta hyvä, lämmin ja hilpeä olo. Kuulin sen viimeksi viime viikolla, kun sain ilokseni osallistua melko spontaanisti syntyneeseen feministiseen tiedostusryhmään.

Kun toisen aallon feministit alkoivat aikoinaan puhua, jakaa tarinoitaan, kokemuksiaan, ajatuksiaan ja tunteitaan, tästä syntyi valtava voima, joka muutti sekä naisia itseään että lopulta myös maailmaa.

Omien kokemusten jakamisessa on valtava voima. Oman tarinan kertomisessa on valtava voima.

Avoimuus ja jakaminen on luonnollisesti myös uhka. Se on uhka järjestelmälle, jonka ylläpito vaatii vaikenemista. Se on uhka kulttuurille, jossa pyritään pitäytymään yhdessä totuudessa, yhdessä tavassa tarkastella asioita, yhdessä tavassa tuntea ja kokea.

Olen toistaiseksi saanut blogikirjoituksistani palautetta kahdelta sahaja-joogilta. Toinen heistä on kirjoitellut minulle Facebookissa. Viestittely oli aluksi tätä tyyliä:

”Ihan taisit tyriä tuon aikoinaan ihan itse! Pieleen menneen aviosählinkejen jälkeen kahdenkymmennen vuoden katkeruus ja kostoretki!”

Kommentteja kirjoittanut sahaja-joogi ei ole mitenkään kamala ihminen. Muistan hänet lämminsydämisenä, avarakatseisena joogiveljenä, jonka kanssa viihdyin hyvin. Hän on niitä harvoja sahaja-joogeja, jotka ovat pyytäneet minua Facebook-kaveriksi.

Henkilökohtaisuuksiin menevät kommentit toimivat kuitenkin vaientamisen välineenä, jossa kokemuksistaan ja ajatuksistaan kertova pyritään häpäisemään. Kun käytämme tätä tekniikkaa, emme oikeasti kuuntele toista. Heitämme ivallisia ja leimaavia kommentteja, jotka kyseenalaistavat toisen tarinan, ajatukset ja oikeuden puhua. Pilkkaamme. Asetumme yläpuolelle. Luomme toisesta kuvan, jonka on tarkoitus herättää inhoa.

Ei kukaan halua olla inhottava. Kaikki me haluamme tulla hyväksytyiksi. Siksi häpäisy onkin niin tehokas tekniikka.

Häpeätutkija Brené Brown kuvaa häpeää erittäin tuskalliseksi tunteeksi tai kokemukseksi siitä, että olemme viallisia ja sen vuoksi arvottomia ansaitsemaan hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta.

Kun Facebook-sivuilleni kirjoitellut sahaja-joogi ymmärsi, ettei hyökkäävillä kommenteilla ole toivottua vaikutusta, hän siirtyi anteeksiannon peräämiseen.

Anteeksiannon vaatiminen tai edes ehdottaminen voi olla ihan samaa häpeällä hallitsemista, vain hieman hienostuneemmassa muodossa.

Sahaja Yogassa anteeksi antaminen oli tärkeä asia. ”Annan kaiken anteeksi itselleni ja annan kaiken anteeksi kaikille muille.” Jotenkin tähän tapaan meni otsachakran vahvistuslause.

Anteeksianto on kaunista. Uskon siihen. On hienoa päästä asioitten yli, niin omien töpeksimisten kuin sen, että muut ovat meitä vastaan rikkoneet. Anteeksianto vapauttaa.

Anteeksianto on yleensä helppoa, kun joku pyytää anteeksi, aidosti. Vaikeampaa se on silloin, kun anteeksi ei pyydetä eikä asioita käsitellä. Joskus olen kohdannut tilanteita, joissa anteeksipyyntö teknisesti kyllä tapahtuu, mutta sitä käytetään kontrolloinnin välineenä, eräänlaisena nappina, jota painamalla anteeksipyynnön kohde saadaan toimimaan halutulla tavalla. ”Mähän pyysin jo anteeksi, mitä sä tästä enää puhut!”

Anteeksiantaminen on hirveän henkilökohtainen asia. Sitä voi haluta, mutta ei pakottaa. Mielestäni se on kuin lahja. Ei oikeastaan kuulu kenellekään muulle, antaako joku anteeksi vai ei, onko joku antanut anteeksi vai ei, haluaako joku edes antaa anteeksi. Tälle alueelle astuminen pyytämättä on erittäin tungettelevaa.

Ulkoapäin tulevat anteeksiannon vaatimukset ovat pahimmillaan henkistä väkivaltaa, jossa toisen traumaattiset kokemukset mitätöidään, toinen vaiennetaan ja samalla estetään paranemisprosessi. Kokemukset koteloituvat mielen ja sieluun, koska ”on annettu anteeksi” eikä asioista siksi saa enää puhua, tuskin edes ajatella.

Anteeksiantaminen on asioitten yli pääsemistä. Se ei tarkoita vaikenemista. Se ei tarkoita omien kokemusten unohtamista. Se ei tarkoita sitä, että lakkaamme puuttumasta asioihin, jotka ovat meistä väärin.

Ei tänään muuta. Paitsi että Tampereella, Työväenmuseo Werstaalla on aivan mahtava Feminismi-näyttely. Käykää katsomassa!