Kommenttien inspiroimat pari sanaa

Innostuin blogiin jätetyn kommentin ansiosta kirjoittamaan uuden tekstin. Kommentoija peräänkuulutti hengelliseen/henkiseen väkivaltaan syyllistyneitä myöntämään asian ja pyytämään sitä aidosti anteeksi. Tämä olisikin hieno juttu, ylipäänsä, kaikissa yhteisöissä.

Ihan ensiksi pitää mainita, että olen saanut yhden anteeksipyynnön Sahaja Yogan sisältä. Ensimmäisen, UUT:n sivuillakin julkaistun tekstini ”Reidar” otti minuun yhteyttä luettuaan blogiani. Kirjoitin yhteydenotosta enemmän Ehdotuksia Sahaja Yogan suuntaan -tekstin kommentissa, mutta pähkinänkuoressa vielä: "Reidar" pahoitteli aiheuttamaansa tuskaa ja sanoi, ettei koskaan tarkoittanut satuttaa. Sen jälkeen juttelimme kaikenlaista. Keskustelu tuntui hyvältä.

Minulle oikeastaan riitti se, että liiderimme, joka oli vahva tekijä kokemassani hengellisessä väkivallassa, pyysi anteeksi. ”Reidar” todellakin satutti minua aikoinaan pahasti, ja se, että hän reagoi asiaan vilpittömällä ja aidolla anteeksipyynnöllä, oli itselleni parantava kokemus.

Sen jälkeen en ole oikeastaan kaivannut anteeksipyyntöjä yhdeltäkään sahaja-joogilta. Näen heidät osina järjestelmää, joka synnytti ja ylläpiti hengellistä väkivaltaa. Minulla itsellänikin olisi varmasti anteeksipyydettävää. Enkä nyt tarkoita sitä, että olen kritisoinut Sahaja Yogaa julkisesti ja kertonut tarinani. :-)

Joku kyseli kommenteissa, mitä ajattelen Sahaja Yogan ulkopuolelle joutumisesta. Tietenkin oli kamalan surullista menettää yhteisönsä ja ystävänsä, mutta toisaalta jos yhteisössä ei voi enää hengittää, ja ystävyys perustuu yhteisöön kuulumiselle, on parempi vain tehdä surutyö ja yrittää vähitellen rakentaa elämänsä uusista palikoista. Ulkopuolelle joutuminen oli kyllä kammottava kokemus. Silloin kyllä sisäpuolella oleminenkin oli kammottava kokemus. Kaikki oli ylipäänsä aika kammottavaa. Nyt ajattelen, että pois lähteminen oli hyvä ja terve päätös. En oikein osaa edes kuvitella, millaista elämäni olisi, jos olisin jäänyt. Se on aika kammottava visio. 

Päästä meidät pelosta

Kirjastosta tarttui käsiin Aila Ruohon vuonna 2013 julkaistu teos Päästä meidät pelosta. Siinä pureudutaan hengelliseen väkivaltaan erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä. Yhteisöt ovat lähinnä kristillisiä tai kristillisperäisiä, mutta on mukana muutama muukin. Lisäksi kirjoittaja nostaa esiin lainauksia Pekka Virkamäeltä, jonka teos Arka ja ahdas ismi keskittyy paljolti Hare Krishna -liikkeeseen.

Olen lueskellut Ruohon kirjaa iltalukemisena. Teos on tavallaan vanhan kertausta. Kyllähän minä tiedän hengellisestä väkivallasta, olen lukenut ja keskustellut siitä niin paljon. Ai niin, ja mikä tärkeintä, elänyt itse sen piirissä ja sen kohteena. Silti suosittelisin teosta kaikille, myös itselleni. Teoksessa kootaan niin selkeästi kokoon palikat, joista hengellinen väkivalta koostuu. Mitä se on, mikä tekee sen mahdolliseksi.

Vaikka kirjassa kuvatut yhteisöt ovat opeiltaan ja käytännöiltään melkoisen erilaisia kuin se liike, johon itse aikoinani kuuluin, tuntuvat monet kirjassa esitellyt asiat hirveän tutuilta. Kuten kuuluminen joukkoon, jolla ainoana on hallussa Totuus. Kuten käsitys siitä, että maailma liikkeen ulkopuolella on jotenkin paha ja menossa vain pahempaan suuntaan. Kuten demonien ja negatiivisuuksien pelko. Kuten muitten (kilpailevien) uskonnollisten ryhmien pelkääminen ja pilkkaaminen. Kuten omanlainen kieli, jonka merkityksiä ulkopuoliset eivät usein ymmärrä. Kuten se, että on mukana jossakin ennenkuulumattoman tärkeässä historiallisessa tapahtumassa. Meillä se oli tietenkin Jumalan astuminen maan päälle kaikkine voimineen gurumme Shri Matajin muodossa. Oli menossa viimeinen tuomio, ja maailma muuttuisi valtavasti.

Tuttua oli myös se, että jos jokin asia ei ollutkaan niin kuin piti, syy on aina jäsenissä. Jehovan todistajat odottivat Harmagedonia tapahtuvaksi tiettynä aikana. No, itse asiassa aika monena tiettynä aikana. Elämä suunniteltiin tältä pohjalta. Kun lopun aikojen taistelua ei tullutkaan, asiaa selitettiin sillä, että kyseessä oli vain mahdollisuus, ja jäsenet ottivat liian vakavasti nämä spekulaatiot. Sahaja Yogassa ei ollut mitään päivämääriä eikä visiota, mitä ihan ihan tarkkaan ottaen tulee tapahtumaan. Se, että maailma ei ole vieläkään muuttunut, eivätkä sahaja-joogit muodosta mitään maailmaa hallitsevaa neuvostoa, ei välttämättä horjuta uskoa. On kuitenkin asioita, jotka eivät menneet ihan niin kuin guru antoi ymmärtää. Mutta syy ei ollut koskaan se, että guru olisi mahdollisesti erehtynyt. Syy oli aina jäsenten negatiivisuudessa, vähäisessä ymmärryksessä, naiiviudessa, missä ikinä.

Huomionarvoinen seikka on myös se, että yhteisössä sisällä olevat eivät välttämättä hahmota oman yhteisönsä hengellistä väkivaltaa. Eivät he pidä itseään epäterveen uskonnollisen yhteisön jäsenenä. Heillähän on Totuus. He ovat onnellisia. Yhteisössä on kaikki hyvin. Aila Ruoho esittää, että suuri osa uskonnollisesta väkivallasta kärsiviä ei itse tiedosta olevansa uhreja. He pitävät painostusta normaalina yhteisöön kuuluvana ominaisuutena. Samaan aikaan he voivat havaita pieniäkin epäterveitä piirteitä muissa uskonnollisissa yhteisöissä.

On usein aika turhaa kysyä hengellisen väkivallan uhrilta, onko hän hengellisen väkivallan uhri. Ei tietenkään ole! Oman hengellisyyden aito pohtiminen vaatii suurta ponnistusta vahvasti sitoutuneelta, mielenhallinnan alaiselta epäterveen yhteisön jäseneltä. Ristiriitaisten asioitten päästäminen mieleen voi synnyttää ahdistusta.

Kun mietin itseäni Sahaja Yogassa, näen erilaisia vaiheita. Alkuaikojen innostuksessani halusin näyttää ja kertoa koko maailmalle, miten ihana ja ihmeellinen yhteisömme on. Pidin Sahaja Yogaa lähes taivaana maan päällä. En kerta kaikkiaan nähnyt siinä mitään ikävää. Luotin sen jäseniin. Aivoni menivät jotenkin lukkoon, jos joku ulkopuolinen alkoi kritisoida tai esittää vääränlaisia kysymyksiä. En vain kyennyt ottamaan vastaan.

Loppuaikoina mielessäni oli paljonkin kriittisiä ajatuksia. Koin, että jokin on yhteisössä pahasti pielessä mutta en oikein hahmottanut, mikä. Voin huonosti. Mutta. En olisi ikinä kritisoinut yhteisöäni, jos joku ulkopuolinen olisi alkanut kysellä. Tahdoin suojella yhteisöä. Jos olisin saanut jonkun ulkopuolisen ajattelmaan jotakin ikävää Sahaja Yogasta, olisi se ollut mielestäni todella paha asia.

Aila Ruohon teos herättää pohtimaan myös ammattiauttajien tietämystä uskonnollisista yhteisöistä ja hengellisestä väkivallasta. Henkilökohtaiset uskonnolliset kokemukset ja vakaumukset ovat ns. maallisissa piireissä aihe, josta ei yleensä puhuta. Se saattaa jäädä vaille huomiota vaikkapa terveydenhuollossa. Uskontoa pidetään myös yksityisasiana, johon ei haluta puuttua. Sitten vielä lisätään päälle se, ettei epäterveen yhteisön jäsen välttämättä edes pysty tai halua puhua yhteisöstään mitään negatiivista. Vaatii herkkyyttä ja tiedostamista huomata hengellinen väkivalta ja sen ilmenemismuodot. Siksi nostankin hattua Aila Ruohon kaltaisille henkilöille, jotka nostavat aihetta tietoisuuteen ja kouluttavat mm. terveydenhuollon henkilökuntaa.