Vaaralliset lahkot

Aloitin uudessa työpaikassa tänä syksynä. Vähän aikaa sitten työkaverini kysyi, onko minulla jotain uskonnollista taustaa. Hän oli katsonut Youtube-videon, jossa siteerattiin jotakuta Lumia, ja hänelle oli tullut mieleen, olisinko minä kyseessä. Kollega näytti pätkän Ville Mäkipellon videosta nimeltä 10 Suomen vaarallisinta lahkoa. Juuh, kyllä. Videolla siteerattiin tätä blogia. 

Tulin sitten kurkistamaan tänne blogiinkin, kun muistin sen olemassaolon. :-D Tänne oli jossain välissä tullut yksi kommenttikin, jossa kaivattiin näkemysten päivitystä. Julkaisin sen äskettäin, puolisen vuotta myöhässä. 

En usko, että näkemykseni Sahaja Yogasta ovat juurikaan päivittyneet. Mielessä on ollut muita asioita. En yksinkertaisesti tiedä, mitä Sahaja Yogassa nykyään tapahtuu. 

Sen kuitenkin tiedän, mitä siellä tapahtui. 

Vuosien varrella olen tavannut entisiä jäseniä, jotka ilmaisevat hämmennystään 90-luvun tapahtumien suhteen. Näitä tapahtumia ei ole voinut kunnolla käsitellä, kun ei ole ollut edes paikkaa, missä niitä käsitellä. Uskontojen uhrien tuki ry voisi tietenkin olla yksi paikka, mutta se ei välttämättä tule mieleen, mikäli ei hahmota olleensa tekemisissä uskonnon kanssa.  

Joku ehkä ihmettelee, miten Sahaja Yogassa haavoittunut ei voi tajuta olleensa tekemisissä uskonnon kanssa. 

Ensinnäkään Sahaja Yogaa ei esitellä uskontona. Se on aitoa, alkuperäistä joogaa. Se on filosofia. Se on hypoteesi jota voi testata "tiedemiehen avoin mielin". Se on jotain sisäsyntyistä ja aitoa. 

Vakiintuneille sahaja-joogeille se on "elämäntapa" ja "totuus". Ei uskonto. Itse asiassa kaikki uskontoon viittaava halutaan lakaista pois julkisuudesta, jotta asiaa ymmärtämättömät eivät sotkisi sitä uskontoon. 

Ei ihmekään, että ihmiselle syntyy hämärä käsitys, missä hän on ollut mukana. Sitä paitsi kokemusten käsittely Uskontojen uhreissa voi vaikuttaa epäilyttävältä ja jotenkin jopa aggressiiviselta kannanotolta. Itsekin olen saanut osakseni kritiikkiä, kun olen nostanut Sahaja Yogaan liittyviä asioita esille Uskontojen uhrien kontekstissa. Väärä paikka!

Sahaja Yogasta on monilla myös paljon hyviä kokemuksia. Siellä on ollut aidosti kivaa välillä. Monet joogit ovat olleet sydämellisiä ja mukavia. Ristiriita sen välillä, että olisi ollut mukana jossain Suomen top 10 vaarallisimmassa lahkossa, on liian iso. 

Asiat eivät ole kuitenkaan mustavalkoisia. Siellä oli kivoja juttuja, mutta myös tuhoisia juttuja, jotka jäivät kaihertamaan pois lähteneiden sieluja pitkiksi ajoiksi, ehkä vuosikymmeniksi. Itse asiassa asioilla on tapana jäädä kaihertamaan, kunnes ne saa aidosti työstettyä. 

Vaaralliset lahkot -videon julkaisun jälkeen juttelin ihmisen kanssa, joka oli työskennellyt Rooman ashramissa lastenhoitajana 90-luvulla. Hän kertoi häpeästä, jota tuntee edelleen noista ajoista. "Me pahoinpideltiin niitä lapsia fyysisesti" hän kertoi. Vasta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, hän kykenee kohtaamaan kokemuksensa: mitä siellä tapahtui, mitä hänen käskettiin tehdä, mitä hän teki. Kun häpeän kykenee kohtaamaan vuosikymmeniä myöhemmin, on ehkä aika kertoa tapahtumista myös muille. 

Veljeni, sahaja-joogi

Sahaja Yogassa oleva veljeni oli jättänyt blogiini kommentin, johon linkitti omia pohdintojaan kirjoituksistani. Uskon, ettei juuri kukaan löydä tätä kommenttia kolmen vuoden takaisen tekstin hänniltä, joten nostan sen sisältämän linkin nyt ihan erikseen vielä tähän:

http://kiureli.blogspot.fi/2017/09/mietteita-sahaja-yogaa-koskevasta.html

Kommentoin kirjoitusta vähän. Vaikka teksti on näennäisen rauhaa rakentava ja ymmärtävä, minulle jää siitä ikävä jälkimaku.

Ensimmäinen silmilleni pomppaava asia on, että veljeni ilmaisee tuntevansa minut läheisesti. Olen tästä eri mieltä. Minä en tunne veljeäni enää, enkä usko hänen tuntevan minua. Tässä välissä on kohta parikymmentä vuotta sellaista aikaa, että emme ole olleet hirveästi tekemisissä. Kommunikaatiomme on ollut pääosin pintapuolista. Jos joku miettii, onko Sahaja Yogalla jotakin tekemistä asian kanssa, niin voin vastata myöntävästi.

Vaikka veljeni myöntää oman ensimmäisen blogitekstini arvon henkilökohtaisena dokumenttina, hän kyseenalaistaa sen julkaisemisen. Kirjoitukseni leimaa Sahaja Yogaa. Se ei tue sitä kuvaa, mikä hänellä itsellään on liikkeestä ja jota hän haluaa maailmalle välittää. Tätä samaa olen kuullut muiltakin sahaja-joogeilta. Veli kertoo Sahaja Yogan auttaneen monia ihmisiä ympäri maailman. Näin varmasti on. Uskon esim. veljeni olevan nykyään hyvin onnellinen. Mutta se ei poista sitä, että Sahaja Yoga on kuitenkin myös aiheuttanut tuhoa. Minun kokemani on aika kevyttä kauraa verrattuna joidenkuiden muiden tarinoihin ympäri maailman. Asioita voi tarkastella useammasta näkökulmasta. Ja koska juuri kukaan muu omassa kotimaassani ei tätä varjoisampaa puolta nosta esille, katson että minun on se tehtävä. Tulipas tämäkin asia sanottua jälleen kerran.

Sahaja Yoga tietenkin muuttuu. Kaikki uskonyhteisöt muuttuvat. Ystäväni poika on nykyään Hare Krishnassa ja elää siellä avoimesti homosuhteessa. Ei olisi ollut mahdollista parikymmentä vuotta sitten. En tiedä, kuinka homofobista Sahaja Yogassa nykyään on. Miten ilmapiiri on yleensäkin muuttunut. Kiva kuitenkin kuulla, että omalla blogikirjoituksellani voi olla positiivista merkitystä Sahaja Yogan sisällä niin kuin veljeni antaa ymmärtää. Hän kirjoittaa myös käsittelemieni asioiden liittyneen kipeisiin kasvun paikkoihin Sahaja Yogassa. Blogikirjoitukseni julkaisun jälkeen on tapahtunut sovittelua ja anteeksiantoa. Tästä olisi mielenkiintoista kuulla lisää. Mitä kissoja yhteisössä on tarkkaan ottaen nostettu pöydälle ja millä tavalla asioita on soviteltu? Mitä on annettu anteeksi ja kenelle?

Kirjoituksessa tuotiin esille valon ja varjon käsitteet. Pelko, josta olen muutamaan otteeseen kirjoittanut, johtaa veljeni mukaan vihaan, ja viha pimeälle puolelle – eli varjoon. Josta sitten Sahaja Yoga voi pelastaa. Hups. Onpas minun käynyt huonosti, kun olen aikoinani pelännyt, ja sitten alkanut vihata, ja sitten joutunut pimeälle puolelle. Enkä ole edes ymmärtänyt palata totuuden lähteille hoitamaan tätä ikävää varjoista pimeyttäni pois. Hehheh. Ei mutta vakavasti ottaen ajatus inhimillisistä tunteista jonkinlaisina uhkina luisumisesta pimeään on… no, se on jotenkin niin sitä Sahaja Yogaa, jonka muistan. Nykyään näen vihan ja pelon arvokkaina tunteina, joiden kuunteleminen voi kertoa paljon. Ei niistä tarvitse vapautua jonkun meditaatiotekniikan avulla, vaikka tekniikka voi tietenkin auttaa niiden käsittelemisessä. Raskaillakin tunteilla on jokin tärkeä viesti. Perinteisen psykoanalyysin mukaan Varjo edustaa sellaisia piirteitä, joita henkilön on vaikea itsessään hyväksyä. Tavoitteena on Varjon hyväksyminen ja integroiminen itseen, ei siitä pois pyrkiminen.

Ylipäänsä vierastan maailman näkemistä pimeänä ja valona, mustana ja valkeana, hyvänä ja pahana. Vaikka näille annettaisiin jokin sisäisiin voimiin liittyvä symbolinen merkitys suoranaisten negatiivisuuksien, demonien ja muiden mörköjen sijaan, on se silti mustaa ja valkeaa.

Vaikka kirjoituksessa puhutaan kauniita ymmärtämisestä ja mahtipontisia anteeksiannosta, sen pääasiallinen tarkoitus on käsittääkseni kiillottaa Sahaja Yogan kuvaa. Hälventää pelkoja, joita kirjoitukseni ovat saattaneet lietsoa. Saada ihmisiä yhteisön pariin tai ainakin myötämielisiksi sitä kohtaan. Veli ei suoranaisesti kiellä minun kokemuksiani – joskin luokittelee ne ”kertojan viitekehyksen voimakkaasti värittämiksi”. En ole ihan varma, mikä on tämä kertojan viitekehys, josta käsin kirjoitan. Oma kokemusmaailmani? Totta kai kirjoitan omasta kokemusmaailmastani käsin, aivan niin kuin veljeni omastaan. Olisin itse Sahaja Yoga -aikoinani puolustanut liikettä ja vakuutellut sen hienoutta ihan vastaavalla tavalla.

Ymmärtäminen on kaunis sana, ja se esiintyy veljeni tekstissä useampaan kertaan. Mutta mitä ymmärryksellä oikein tarkoitetaan? Tuntuu jotenkin irvokkaalta samaan aikaan sekä ymmärtää toisen kertomia melko rankkoja kokemuksia että kyseenalaistaa oikeus niiden kertomiseen ja markkinoida yhteisöä, jossa nuo kokemukset ovat tapahtuneet. Mutta me miellämme ymmärtämisen selvästi eri tavalla. Itse käsitän sen toisen kokemuksen äärelle pysähtymisenä, hänen kertomuksensa aitona kuuntelemisena ja pyrkimyksenä hahmottaa sitä ihan vain siitä käsin. Veljelleni kirjoitukseni ymmärtäminen on ”laittaa se kontekstiinsa omassa näkövinkkelissään”. Eli ilmeisesti sulattaa esille tuomani asiat omaan todellisuuteen niin, että Sahaja Yogan ympärille kiertynyt maailmankuva pysyy vakaasti ennallaan.

Ensimmäiseen blogitekstiini veli reagoi sitten nyt, kolme vuotta kirjoituksen ilmestymisen jälkeen. Parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Hän kertoo lukeneensa monista asioista ensimmäistä kertaa blogistani. (Kuvaa kyllä hyvin sitä miten läheisesti toisemme tunnemme…) Aidosti läheinen ihminen olisi ehkä soittanut silloin kolme vuotta sitten ja kysynyt, että oikeasti, noinko sinä koit kaiken sen. Ja sitten antanut tilaa toisen kertomukselle ja tunteille.

En kuitenkaan osaa kaivata tällaista ymmärtämistä veljeltäni. Minusta etäiset välit ovat tällä hetkellä ihan ok. Joskus kyllä kaipasin yhteisyyttä ja ymmärrystä. Kauan sitten yritin puhua veljelleni. Esimerkiksi silloin, kun yritin olla Sahaja Yogassa, mutta minulla oli siellä hirveän paha olla. Keskustelu ei onnistunut. Itse asiassa veljeni torjuva käytös oli viimeinen sysäys, joka sai minut siirtymään liikkeestä lopullisesti ulos. Olin järkyttynyt siitä, millaiseksi veli oli Sahaja Yogan myötä muuttunut. Muistan ajatelleeni, että jos Sahaja Yoga tekee ihmiselle tuollaista, se ei voi olla hyväksi, se tekee pahaa. Mutta siitä on aikaa, olimme tosi nuoria silloin. En tiedä, millainen ihminen veljestäni on näiden vuosien aikana kasvanut. Eikä veljellänikään helppoa ollut silloin aikoinaan. Ja ehkä hän pelkäsi minua ja juttujani. Saattaa olla, että hän pelkää niitä vähän vieläkin. Puolisoni kommentoi osuvasti, että veljelläni ei ole varaa aidosti ymmärtää näkökulmia, jotka haastavat hänen maailmankuvansa. Onhan hänen koko elämänsä rakentunut Sahaja Yogan varaan.  

En ole ennen hirveästi kirjoitellut veljestäni blogissani, mutta kun hän nyt tänne ihan itse astui, niin tervetuloa. Eipä tässä nyt muuta tällä kertaa.

Meditaatiosta

Juttelimme meditaatiosta erään ystävän kanssa. Kutsun ystävää tässä nimellä Emma. Emma on entinen sahaja-joogi.

Emma ihmetteli, kuinka ihmeessä pystyn meditoimaan. Minä ihmettelin, että mitä ihmeellistä siinä on. Koen sen asiaksi, joka lisää tasapainoa, itsetuntemusta, rentoutta, rehellisyyttä ja kaikkea tällaista. Enkä siis tarkoita, että olisin jotenkin supertasapainoinen tai muuta, mutta ilman meditaation tuomaa rauhoittumista olisin varmaankin ihan sietämätön. Hehheh.

Emma kertoi, että meditointi saa hänet jotenkin ”pois”. Hän irtautuu itsestään, katoaa. Sen sijaan hän tykkää rentoutusharjoituksista, mindfulnessista, body scan -tyyppisistä jutuista. Hän saa niistä vastaavaa rauhoittumista ja tasapainoa.

Puolisoni harjoittaa minfulnessia ja tekee body scaneja. Minusta ne ovat meditaatioharjoituksia. Kerroin tämän Emmalle. Kerroin myös, että itse jotenkin ”palaan” omaan kehooni oman harjoitukseni myötä. Huomioni on itsessäni, sisällä kehossani, kehoni tuntemuksissa sekä kaiken taustalla vallitsevassa hiljaisuudessa. Minulla on vahva omassa itsessäni ja omana itsenäni olemisen tunne.

Emman mielessä meditaatio yhdistyy kuitenkin edelleen vahvasti Sahaja Yogaan. Hän muistutti, että Sahaja Yoga -meditaatiossa huomiomme oli aina sahasrara-chakrassa. Siis pään yläpuolella. Ei kehossamme, ei sen tuntemuksissa, vaan jossakin itsemme ulkopuolella.

Tosiaan. Olin ihan unohtanut. Emmekä pitäneet huomiotamme pään yläpuolella vain meditaatiota aktiivisesti harjoittaessamme, vaan koko ajan. Ainakin tämä oli tavoitteena.

Katselimme valokuvia Sahaja Yoga -ajoilta. Joissain kuvissa, joissa Emma oli harjoittanut Sahaja Yogaa jo useamman vuoden, hän näytti poissaolevalta, kuin nukelta. Kaikki elävyys oli kadonnut. Silloin hän oli kokenut olevansa onnellinen ja syvässä meditaatiossa. Jälkikäteen ajateltuna hän oli poissa ja irrallaan, jonkinlaisessa dissosiaation tilassa.

En sano, että Sahaja Yoga -meditaatio välttämättä johtaa dissosiaatioon. Itse en luultavasti ikinä päässyt näin korkeisiin sfääreihin sen avulla, mutta pohtimisen arvoinen asia kuitenkin.

Kommenttien inspiroimat pari sanaa

Innostuin blogiin jätetyn kommentin ansiosta kirjoittamaan uuden tekstin. Kommentoija peräänkuulutti hengelliseen/henkiseen väkivaltaan syyllistyneitä myöntämään asian ja pyytämään sitä aidosti anteeksi. Tämä olisikin hieno juttu, ylipäänsä, kaikissa yhteisöissä.

Ihan ensiksi pitää mainita, että olen saanut yhden anteeksipyynnön Sahaja Yogan sisältä. Ensimmäisen, UUT:n sivuillakin julkaistun tekstini ”Reidar” otti minuun yhteyttä luettuaan blogiani. Kirjoitin yhteydenotosta enemmän Ehdotuksia Sahaja Yogan suuntaan -tekstin kommentissa, mutta pähkinänkuoressa vielä: "Reidar" pahoitteli aiheuttamaansa tuskaa ja sanoi, ettei koskaan tarkoittanut satuttaa. Sen jälkeen juttelimme kaikenlaista. Keskustelu tuntui hyvältä.

Minulle oikeastaan riitti se, että liiderimme, joka oli vahva tekijä kokemassani hengellisessä väkivallassa, pyysi anteeksi. ”Reidar” todellakin satutti minua aikoinaan pahasti, ja se, että hän reagoi asiaan vilpittömällä ja aidolla anteeksipyynnöllä, oli itselleni parantava kokemus.

Sen jälkeen en ole oikeastaan kaivannut anteeksipyyntöjä yhdeltäkään sahaja-joogilta. Näen heidät osina järjestelmää, joka synnytti ja ylläpiti hengellistä väkivaltaa. Minulla itsellänikin olisi varmasti anteeksipyydettävää. Enkä nyt tarkoita sitä, että olen kritisoinut Sahaja Yogaa julkisesti ja kertonut tarinani. :-)

Joku kyseli kommenteissa, mitä ajattelen Sahaja Yogan ulkopuolelle joutumisesta. Tietenkin oli kamalan surullista menettää yhteisönsä ja ystävänsä, mutta toisaalta jos yhteisössä ei voi enää hengittää, ja ystävyys perustuu yhteisöön kuulumiselle, on parempi vain tehdä surutyö ja yrittää vähitellen rakentaa elämänsä uusista palikoista. Ulkopuolelle joutuminen oli kyllä kammottava kokemus. Silloin kyllä sisäpuolella oleminenkin oli kammottava kokemus. Kaikki oli ylipäänsä aika kammottavaa. Nyt ajattelen, että pois lähteminen oli hyvä ja terve päätös. En oikein osaa edes kuvitella, millaista elämäni olisi, jos olisin jäänyt. Se on aika kammottava visio. 

Päästä meidät pelosta

Kirjastosta tarttui käsiin Aila Ruohon vuonna 2013 julkaistu teos Päästä meidät pelosta. Siinä pureudutaan hengelliseen väkivaltaan erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä. Yhteisöt ovat lähinnä kristillisiä tai kristillisperäisiä, mutta on mukana muutama muukin. Lisäksi kirjoittaja nostaa esiin lainauksia Pekka Virkamäeltä, jonka teos Arka ja ahdas ismi keskittyy paljolti Hare Krishna -liikkeeseen.

Olen lueskellut Ruohon kirjaa iltalukemisena. Teos on tavallaan vanhan kertausta. Kyllähän minä tiedän hengellisestä väkivallasta, olen lukenut ja keskustellut siitä niin paljon. Ai niin, ja mikä tärkeintä, elänyt itse sen piirissä ja sen kohteena. Silti suosittelisin teosta kaikille, myös itselleni. Teoksessa kootaan niin selkeästi kokoon palikat, joista hengellinen väkivalta koostuu. Mitä se on, mikä tekee sen mahdolliseksi.

Vaikka kirjassa kuvatut yhteisöt ovat opeiltaan ja käytännöiltään melkoisen erilaisia kuin se liike, johon itse aikoinani kuuluin, tuntuvat monet kirjassa esitellyt asiat hirveän tutuilta. Kuten kuuluminen joukkoon, jolla ainoana on hallussa Totuus. Kuten käsitys siitä, että maailma liikkeen ulkopuolella on jotenkin paha ja menossa vain pahempaan suuntaan. Kuten demonien ja negatiivisuuksien pelko. Kuten muitten (kilpailevien) uskonnollisten ryhmien pelkääminen ja pilkkaaminen. Kuten omanlainen kieli, jonka merkityksiä ulkopuoliset eivät usein ymmärrä. Kuten se, että on mukana jossakin ennenkuulumattoman tärkeässä historiallisessa tapahtumassa. Meillä se oli tietenkin Jumalan astuminen maan päälle kaikkine voimineen gurumme Shri Matajin muodossa. Oli menossa viimeinen tuomio, ja maailma muuttuisi valtavasti.

Tuttua oli myös se, että jos jokin asia ei ollutkaan niin kuin piti, syy on aina jäsenissä. Jehovan todistajat odottivat Harmagedonia tapahtuvaksi tiettynä aikana. No, itse asiassa aika monena tiettynä aikana. Elämä suunniteltiin tältä pohjalta. Kun lopun aikojen taistelua ei tullutkaan, asiaa selitettiin sillä, että kyseessä oli vain mahdollisuus, ja jäsenet ottivat liian vakavasti nämä spekulaatiot. Sahaja Yogassa ei ollut mitään päivämääriä eikä visiota, mitä ihan ihan tarkkaan ottaen tulee tapahtumaan. Se, että maailma ei ole vieläkään muuttunut, eivätkä sahaja-joogit muodosta mitään maailmaa hallitsevaa neuvostoa, ei välttämättä horjuta uskoa. On kuitenkin asioita, jotka eivät menneet ihan niin kuin guru antoi ymmärtää. Mutta syy ei ollut koskaan se, että guru olisi mahdollisesti erehtynyt. Syy oli aina jäsenten negatiivisuudessa, vähäisessä ymmärryksessä, naiiviudessa, missä ikinä.

Huomionarvoinen seikka on myös se, että yhteisössä sisällä olevat eivät välttämättä hahmota oman yhteisönsä hengellistä väkivaltaa. Eivät he pidä itseään epäterveen uskonnollisen yhteisön jäsenenä. Heillähän on Totuus. He ovat onnellisia. Yhteisössä on kaikki hyvin. Aila Ruoho esittää, että suuri osa uskonnollisesta väkivallasta kärsiviä ei itse tiedosta olevansa uhreja. He pitävät painostusta normaalina yhteisöön kuuluvana ominaisuutena. Samaan aikaan he voivat havaita pieniäkin epäterveitä piirteitä muissa uskonnollisissa yhteisöissä.

On usein aika turhaa kysyä hengellisen väkivallan uhrilta, onko hän hengellisen väkivallan uhri. Ei tietenkään ole! Oman hengellisyyden aito pohtiminen vaatii suurta ponnistusta vahvasti sitoutuneelta, mielenhallinnan alaiselta epäterveen yhteisön jäseneltä. Ristiriitaisten asioitten päästäminen mieleen voi synnyttää ahdistusta.

Kun mietin itseäni Sahaja Yogassa, näen erilaisia vaiheita. Alkuaikojen innostuksessani halusin näyttää ja kertoa koko maailmalle, miten ihana ja ihmeellinen yhteisömme on. Pidin Sahaja Yogaa lähes taivaana maan päällä. En kerta kaikkiaan nähnyt siinä mitään ikävää. Luotin sen jäseniin. Aivoni menivät jotenkin lukkoon, jos joku ulkopuolinen alkoi kritisoida tai esittää vääränlaisia kysymyksiä. En vain kyennyt ottamaan vastaan.

Loppuaikoina mielessäni oli paljonkin kriittisiä ajatuksia. Koin, että jokin on yhteisössä pahasti pielessä mutta en oikein hahmottanut, mikä. Voin huonosti. Mutta. En olisi ikinä kritisoinut yhteisöäni, jos joku ulkopuolinen olisi alkanut kysellä. Tahdoin suojella yhteisöä. Jos olisin saanut jonkun ulkopuolisen ajattelmaan jotakin ikävää Sahaja Yogasta, olisi se ollut mielestäni todella paha asia.

Aila Ruohon teos herättää pohtimaan myös ammattiauttajien tietämystä uskonnollisista yhteisöistä ja hengellisestä väkivallasta. Henkilökohtaiset uskonnolliset kokemukset ja vakaumukset ovat ns. maallisissa piireissä aihe, josta ei yleensä puhuta. Se saattaa jäädä vaille huomiota vaikkapa terveydenhuollossa. Uskontoa pidetään myös yksityisasiana, johon ei haluta puuttua. Sitten vielä lisätään päälle se, ettei epäterveen yhteisön jäsen välttämättä edes pysty tai halua puhua yhteisöstään mitään negatiivista. Vaatii herkkyyttä ja tiedostamista huomata hengellinen väkivalta ja sen ilmenemismuodot. Siksi nostankin hattua Aila Ruohon kaltaisille henkilöille, jotka nostavat aihetta tietoisuuteen ja kouluttavat mm. terveydenhuollon henkilökuntaa.

Mitä kuuluu ja miksi en kirjoita koskaan mitään

Perjantai, 5. joulukuuta, 2014. Tämä on blogini edellinen julkaisupäivämäärä. Aikaa edellisesti kirjoituksesta on vierähtänyt yli kaksi vuotta. Kuulostaa vähän tavallisilta paperisilta päiväkirjoiltani: joskus tulee tekstiä lähes joka päivä, sitten elämä vie, ja hups. Paperisiä luen vain minä (toivottavasti!), eikä "julkaisukynnys" ole kovin korkea. Blogissa lisäjännityksensä tuo se, että tekstit ovat täällä kaiken kansan luettavina. Ei kehtaa kirjoittaa ihan samanlaista tajunnanvirtaa kuin paperipäiväkirjaan.

Olen ollut todella laiska vastaamaan kommentteihin, joita blogiteksteihin on tullut. Lupaan parantaa tapani. Monet kommentit ovat kyllä lämmittäneet sydäntä ja sielua, joten kiitos niistä nyt!

Syy hiljaisuuteen liittyy vahvasti myös siihen, että avasin blogin pitkällä kirjoituksella historiastani Sahaja Yogassa. Tästä tuli jonkinlainen Sahaja Yoga -blogi. Tai ehkä ex-kultisti-blogi. Vähintään uskonto-aiheinen blogi. Tai ei ehkä tullut, mutta tällainen ajatus levisi painavana ja musertavana minun ja blogin väliin. Yleensä en juurikaan muistele Sahaja Yogaa. Siitä ei ole kauheasti sanottavaa juuri nyt. Identifioidun kyllä entiseksi tiiviin uskonnollisen yhteisön jäseneksi, mutta se on vain yksi lukuisista identiteeteistäni. Uskonto kiinnostaa minua kyllä, mutta siitä kirjoittaminen tuntuu joko hirveän intiimiltä (jos kerron omista kokemuksistani) tai puuduttavan tylsältä (mikäli käsittelen jotenkin pintapuolisesti).

Rikkokoon tämä kirjoitus kuitenkin hiljaisuuden. Kynnys seuraavaan kirjoitukseen on nyt matalampi. Ja silloin on varmasti muutakin asiaa kuin se, että miksi en ole kirjoittanut.

Ai niin, se "mitä kuuluu". Pähkinänkuoressa: monenlaisesti. Olen huolissani maailmantilasta. Vaikka oma elämä olisi ns. hyvää, yhteiskunnan ongelmat, eriarvoistuminen, älyttömät poliittiset päätökset, sodat, rasismi, etenevä ilmastonmuutos ja muu kaivertaa aina jossakin. Ei kai siitä mihinkään pääse, että on ikuinen maailmanparantaja eikä onnistu sulkemaan silmiään ja korviaan asioilta.

Omassa pienessä elämässä sitten mm. mietin puolison kanssa sitä, että missä mennään naimisiin, kun ihan kohta päästään. ;-)

Avioliittolaista

Sukupuolineutraali avioliittolaki ei kiinnostanut minua alussa juurikaan. Ihan kiva juttu, mutta jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita ajavat tahot keskittävät kaiken energiansa naimisiin halajavien naimaoikeuksien puolustamiseen, minne jäävät ne, joiden elämässä tämä ihanan perinteinen parisuhde- tai perheideaali ei toteudu?

Minähän olen juuri niitä, joita uusi avioliittolaki koskettaa. Elän tällä haavaa yksiavioisessa parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Henkilökohtaisesti minulle on kyllä ollut melko samantekevää, millä nimellä virallistettua parisuhdettani jossain byrokratian viidakossa kutsutaan. Jos avioliitto-nimi oman suhteeni kohdalla jotakuta syvästi loukkaa, niin oukki doukki. Suhdetta voidaan puolestani kutsua vaikka villasukaksi, jos siinä toteutuvat oikeudet ja velvollisuudet ovat samat kuin avioliitossa. Ja jos vielä niissä lomakkeissakin kysyttäisiin yhden rastin verran, että onko avioliitossa/villasukassa, ettei homouttaan tarvitsisi joka byrokratian käänteessä kuuluttaa.

Suhtaudun koko avioliittoinstituutioon muutenkin kriittisesti, ihanneyhteiskunnassani sellaista ei ehkä olisi lainkaan.

Kampanjan edetessä ja kuultuani monia ihmisiä aloin ymmärtää, miten suuri symboliarvo lailla on monille. Lakimuutos koskettaa syvältä, siihen liittyy tunteita kelpaamisesta, hyväksytyksi tulemisesta, omasta arvosta. Mietin lapsia, jotka eivät koulussa kerro omasta sateenkaariperheestään, koska pelkäävät kiusaamista. Mietin nuoria, jotka pohtivat omaa seksuaalisuuttaan peilaten itseään jonkun tiukan uskonyhteisön ideaaleihin. Mietin niitä tuntemiani nuoria, jotka on tänä päivänäkin suljettu perheittensä ulkopuolelle. Lopulta muutin Facebook-profiilikuvani TAHDON-kuvaksi ja lisäsin taustaksi vielä minun ja kumppanini kädet sormukset sormissa. Kun eduskunta äänesti lakimuutoksen puolesta, ilon kyyneleet virtasivat myös minun poskilleni.

Onhan tämä hienoa. Vielä 70-luvun alussa olisimme olleet rikollisia, seuraavalla vuosikymmenellä sairaita. Vieläkin moni ystävä ja tuttava on tiukasti kaapissa, koska muutokset ovat hitaita. Lakimuutos on iso askel tasa-arvoa kohti.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia on helppo kannattaa. Se asettuu monien mielissä, omassanikin, samaan linjaan sellaisten kysymysten kanssa kuin ”Lakkautetaanko orjuus?” Joo. ”Saako avioliitossa raiskata?” Ei. ”Saako nainen äänestää?” Joo.

Uuden lain voimaantulo ei juurikaan muuta suuren enemmistön elämää. Siksikin sitä on helppo kannattaa.

Maailmassa on isompiakin kysymyksiä kuin tämä avioliittolaki. Ne ovat vain kovin monimutkaisia. ”Miten poistetaan työttömyys?” Öööö, tota…. ”Miten turvataan tarvittavat terveyspalvelut kaikille?” No, tätä sote-uudistustahan on nyt hinkattu jo pitkään…. ”Miten pysäytetään ilmastonmuutos?” Kunpa saisinkin päättää! ”Miten pelastetaan maailma tuholta?”

Jos yhteiskunnasta aiotaan tehdä oikeasti tasa-arvoinen, hyväosaisimmat joutuvat luopumaan paljosta. Jos ympäristöongelmat halutaan edes jotenkin ratkaista, jokainen joutuu tekemään isoja muutoksia omassa elämässään. Hankalia asioita, joita moni ei halua ajatella.

Silti avioliittolain muutos on herättänyt minussa uskoa ja toivoa. Me voimme yhdessä vaikuttaa. Me voimme muuttaa maailmaa. Ehkä voimme vielä vaikuttaa muihinkin kysymyksiin, tasa-arvon, maailman ja rakkauden puolesta.