En ole koskaan tavannut yhtäkään uskonnollista fanaatikkoa.
Pieni tarkennus: en ole koskaan tavannut yhtäkään ihmistä,
joka pitäisi itseään uskonnollisena fanaatikkona.
Olen kyllä tavannut paljon ihmisiä, jotka tietävät totuuden.
Olen tavannut ihmisiä, jotka tietävät mikä on oikein ja mikä väärin. Tieto
totuudesta, oikeasta ja väärästä, perustuu yleensä johonkin uskonnolliseen
tekstiin, ilmoitukseen, näkyyn tai – kuten entisessä uskonyhteisössäni –
värähtelytietoisuuteen.
Fanaattisuus on kuitenkin aina jossakin muualla: toisissa
ihmisissä, toisessa ajassa, toisessa paikassa. Ei koskaan minussa, näinä
päivinä.
Kuten suurin osa suomalaisista, minutkin liitettiin vauvana
evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Erosin teini-ikäisenä huoltajan luvalla. En
tajunnut kirkon opista juuri mitään. Brahmanin ja atmanin yhteys,
jälleensyntyminen ja karman laki olivat minusta paljon loogisempia ja
järkevämpiä selityksiä kaikelle. Perisyntioppia pidin kirkon tarjoilemista
ankeista jutuista kaikkein ankeimpana.
Nykyään yksi viehättävimmistä asioista evankelis-luterilaisen
kirkon opissa on mielestäni juuri perisynnin käsite. On vapauttavaa olla täysi
paska, kertakaikkisen turmeltunut ja erossa Jumalasta. Samalla me kuitenkin
olemme Jumalan kuvia, arvokkaita ja rakastettavia.
En ole luterilainen, mutta minusta oma ankeus on usein hieno
lähtökohta. Jos kaikki lähtisimme tästä liikkeelle, totuuden tietäjänä eläminen
voisi muodostua aika haasteelliseksi.
En väitä, etteikö evankelis-luterilaisen kirkon piirissä
toimisi ihmisiä, joita voisi pitää uskonnollisina fanaatikkoina. Kaikkea muuta.
Jo kirkon oppi-isää Martti Lutheria voi varsin pätevin perustein kutsua
sellaiseksi.
Mielestäni uskonnollinen fanaatikko, joka Lutherin tavoin
mieltää itsensä viheliäiseksi, haisevaksi matosäkiksi, on jotenkin
inhimillisempi kuin uskonnollinen fanaatikko, joka tulkitsee oman etuoikeutetun
asemansa todisteeksi siitä, että Jumala on hänen puolellaan. Olen tullut
allergiseksi menestysteologialle.
Kaikki me olemme jossain suhteessa ankeita, ja suurin osa meistä
on fanaattisia joskus, jossain ja joittenkin asioitten suhteen. Itse
hermostutin fanaattisuudellani rakkaan kumppaninikin kiihkoillessani hänen
vedenkulutustaan vastaan, jonka koin leväperäiseksi. Vedenkulutuksesta tuli
oikean ja väärän symboli, ja minä olin profeetta, jonka piti julistaa totuuden
sanomaa tälle ymmärtämättömälle ihmiselle.
Yritän pitää yhteyttä sisäiseen fanaatikkooni. Kutsun sen
välillä teelle ja kyselen kuulumiset. Ehkä se pysyy paremmin aisoissa tällä
lailla. Sillä on kuitenkin myös paljon annettavaa. Se on hirveän tosissaan,
innostunut ja haluaa vaikuttaa asioihin. Ilman sisäisten fanaatikkojemme apua ei mikään koskaan ehkä muuttuisi mihinkään suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit lähettää kommenttisi tässä. Julkaisen ne, jos katson aiheelliseksi.